Franz Pieperin opetuksia Rooman kirkosta (Kristillinen dogmatiikka)

 Kirkkoa koskevat väärät opit
...Paavinkirkko tahtoo tosin pysyttää Kristuksen jumaluuden ja hänen ansionsa (Trident., Sess. VI, can. 10), mutta rinnastaa Jumalan ja Kirkon käskyjen pitämisen sekä omien tekojen ansion Kristuksen ansioon pitäen niitä välttämättöminä armon ja autuuden saavuttamiseksi. Koska kuitenkin omien tekojen ja ansion vaatiminen tekee mahdottomaksi Jumalan armon saavuttamisen ja kristillisen kirkon jäsenyyden (Gal. 3:10), paavinkirkko erottautuu julkisen oppinsa kautta kristikunnan ulkopuolelle, extra ecclesiam (Luther, Iso Katek., M. 458, 56; suom. 382). Vieläpä se julistaa pannaan kaikki, jotka tahtovat tulla vanhurskaiksi Jumalan edessä uskon kautta syntien anteeksiantamukseen Kristuksen tähden ilman omia tekoja, siis koko kristillisen kirkon (Trident., Sess. VI, can. 11, 12). Paavinkirkon on pakko näin ollen luopua raamatunmukaisesta kirkon käsitteestä ja taistellessaan pro domo selittää kirkon koostuvan sellaisista ihmisistä, jotka alistuvat paavin ylivaltaan, hänen oppeihinsa ja käskyihinsä (Trident., Sess. VI, c. 1). Paavikunnassakin on kuitenkin vielä kristillisen kirkon jäseniä. Tämä johtuu siitä, että kastetut lapset uskovat Kristukseen ja muutenkin siellä on sieluja, jotka omantunnon- ja varsinkin kuolemanhädässä vastoin kirkon kieltoa ja kirousta luopuvat omista teoistaan ja pyhimysten ansiosta pannen luottamuksensa yksin Kristuksen ansioon (Apologia, M. 151, 269--271; suom. 146, 390--392)
Antikristus
Raamattu käyttää sanaa ‘Antikristus’ (vastakristus) yleisessä ja erityisessä merkityksessä. Kaikkia harhaopettajia sanotaan 1. Joh. 2:18 antikristuksiksi. Raamattu opettaa selvästi, mihin tämä nimitys perustuu. Koska Raamattu käskee, että Kristuksen kirkossa on opetettava ainoastaan Kristuksen sanaa ja että sanan on Kirkossa hallittava (Matt. 28:20; Joh. 8:31 - 32; 17:20; 1. Piet. 4:11; 1. Tim. 6:3 ss.), ovat kaikki, jotka opettavat muuta sanaa, Kristuksen vastustajia eli kapinannostajia hänen valtakunnassaan. Sanaa ‘antikristus’ käytetään kuitenkin 2. Tess. 2:3 - 12 aivan ilmeisesti erityisessä merkityksessä. Sillä nimittäin tarkoitetaan siinä aivan määrättyä Kristuksen vastustajaa, jossa »monet antikristukset» ovat keskittyneinä yhdeksi ainoaksi sillä tavoin, että erityisesti ennustettu luopumus (€ €€€€€€€€€) ilmaantuu juuri tässä yhdessä. Tässä erityisessä merkityksessä puhutaan Antikristuksesta (€ €€€€€€€€€€€) 1. Joh. 2:18 monien antikristusten rinnalla (€€ €€€€€€€€€€€) sellaisena, joka on niistä erotettava. (»Antikristus tulee, niinkuin onkin nyt monta antikristusta ilmaantunut»). Vastakohtien asettelu pakottaa käsittämään €€€€€€€ sanan futuurisesti; €€€€€€€€€ on nimittäin perfekti: Katso, nuo monet antikristukset ovat jo tulleet; kuitenkin on määrätty Antikristus vielä tuleva. Niissä monissa antikristuksissa, jotka apostolin aikana jo olivat toimessa vääriä oppeja levittäen, vaikutti jo sama henki, joka oli täysin selvänä tuleva näkyviin tuossa määrätyssä suuressa Antikristuksessa. Tätä kyseinen Johanneksen kohta lyhyesti sanottuna tarkoittaa. Paavali sanoo saman asian 2. Tess. 2:7 seuraavasti: »Sillä laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa».
   Antikristuksen tuntomerkit esitetään 2. Tess. 2 yksityiskohtaisesti:
   1. Asennetta, joka on Antikristukselle ominainen, sanotaan yksinkertaisesti luopumukseksi (j. 3: € €€€€€€€€€). Kysymyksessä ei tietystikään ole mikään valtiollinen luopumus, vaan luopumus kristinuskosta, koska kerran koko yhteydessä ei ole puhetta valtiollisista tai yhteiskunnallisista oloista, vaan sellaisista seikoista, jotka kuuluvat uskonnon piiriin. Antikristus edustaa juuri »valheen kaikkea voimaa» ja »valhetta» ja ne, jotka liittyvät Antikristukseen, eivät ole ottaneet vastaan »rakkautta totuuteen», toisin sanoen kristilliseen totuuteen, ja joutuvat kadotukseen (j. 10--12). Lünemannkin, joka muuten käsittää koko kohdan väärin, sanoo aivan oikein €€€€€€€€€sta: »€€€€€€€€€lla ei voida tässä tarkoittaa luopumusta valtiollisessa merkityksessä, vaan yksinomaan uskonnollista luopumusta, toisin sanoen luopumusta Jumalasta ja tosi uskonnosta. Tähän olettamukseen pakottaa 1. se mitä välittömässä sisäisessä yhteydessä tähän apostasiaan sanotaan »laittomuuden ihmisestä» (€€€€€€€€ €€€ €µ€€€€€€); 2. se kuva, mikä apostasiasta (j. 3) annetaan puhumalla j. 7 laittomuudesta (€€€µ€€); 3. Raamatun kiinteä kielenkäyttö (vrt. Ap. t. 21:21; 1. Tim. 4:1). Paikkaansapitämättömänä on sanotun perusteella hylättävä myös se ajatus, että tässä tarkoitettaisiin luopumusta, joka olisi yhtaikaa uskonnollinen ja valtiollinen.» (Meyer, Komment., 2. Tess. 2:3.)
   2. Paikkansa Antikristuksella on Jumalan temppelissä eli huoneessa (j. 4) toisin sanoen kristillisessä Kirkossa (1. Kor. 3:16 ss.; 1. Tim. 3:15; 2. Tim. 2:20 jne.). Sitä olettamusta, että Antikristus sijoittuisi pakanallisiin epäjumalien temppeleihin, kannattaa tuskin sanoa edes päähänpistoksi. Epäjumalien temppeleitä Paavali ei sano »Jumalan huoneeksi», vaan <<<0559>>> kristillistä kirkkoa (1. Kor. 3:16 - 3:15; 2. Tim. 2:20 jne.). Epäjumalien temppeliin sijoittuessaan Antikristus ei myöskään olisi mikään »laittomuuden salaisuus», vaan kristityille jo entuudestaan ilmeinen laittomuus.
   3. Temppeliin sijoittumista vastaa se, mitä Antikristus tekee. Hän käyttäytyy ikään kuin olisi itse Jumala (j. 4). Hän korottautuu kaiken yläpuolelle, mitä maailmassa arvovaltaa on. Niin pitkälle menee hänen röyhkeytensä, että hän sijoittuu Jumalan temppeliin Jumalana ja julistaa olevansa Jumala. Kun sanotaan »yli kaiken, mitä Jumalaksi ja jumaloitavaksi kutsutaan», ei tämän pidä tietenkään ajatella tarkoittavan pakanoiden epäjumalia (niiden yläpuolelle korottautuminenhan ei ole jumalattomuutta), vaan niitä henkilöitä maailmassa, jotka tosin eivät olemukseltaan ole jumalia, mutta joita niiden jumalallisten tehtävien tähden, joita heille on uskottu, sanotaan jumaliksi, kuten vanhempien ja esivallan asemassa olevia (dei nuncupativi). Käsitteellä €€€€µ€€€€ €€€€ (joita jumaliksi kutsutaan) on Raamatussa aivan selvä määrittelynsä (Joh. 10:34 - 35; 1. Kor. 8:5; vrt. Buddeus: Super omnes magistratus, reges principesque; Inst. theol. dogm., 1741, s. 1224).
   4. Antikristus ei ole Perkele itse, niinkuin muutamat ovat luulleet, vaikka hänen tulemuksensa kyllä tapahtuu Saatanan vaikutuksesta hänen pystyttäessään ja pönkittäessään valtakuntaansa kaikenlaisin valheellisin voimateoin, merkein ja ihmein. Luther on oikeassa katsoessaan genetiivin €€€€€€€ kuuluvan kaikkiin kolmeen substantiiviin. Nämä voimateot, merkit ja ihmeet kuuluvat valheen piiriin, ja sen isä on Perkele (Joh. 8:44).
   5. Antikristus on jäävä tuomiopäivään asti. Vasta tullessaan tuomiolle näkyvällä tavalla Kristus on tekevä hänestä lopun (j. 8).
   Kuka nyt tämän kuvauksen perusteella on Antikristus? Jos kokoamme kaikki tuntomerkit, jotka esitetään (ja kokonaisuutena ne ovat tarkoitetut käsitettäväksi), ne eivät sovi kehenkään valtiolliseen mahtimieheen, sellaiseen kuin Nero tai Napoleon, eiväthän nämä ole toimineet kirkollisina mahtihenkilöinä, eivät myöskään julkijumalattomiin ja pilkkaajiin (jotka eivät tahdo kuulla puhuttavankaan Jumalan temppelistä). Kyseiset merkit sopivat ainoastaan määrättyyn maailmanhistorian ilmiöön, nimittäin Rooman paavikuntaan. Paavikunnassa voidaan nimittäin todeta ensinnäkin mitä määrätietoisinta ja suurinta ajateltavissa olevaa luopumusta kristinuskosta: luopumus siitä Raamatun opista, että köyhä syntinen tulee Jumalan edessä vanhurskaaksi ilman omia tekoja, yksin armosta, uskon kautta Kristukseen. Ilman tätä oppia Jumalan kirkko ei voi pysyä hetkeäkään, kuten Luther sanoo (non potest una hora subsistere; St. L. XIX, 168; Walch XIX, 202). Tämän opin paavikunta kuitenkin julkisesti kiroaa (Trident., Sess. VI, can. 11, 12, 20), ja paavinkirkon koko järjestelmä on asennettu tätä oppia vastaan. Tämä on totisesti luopumusta kristinuskosta, ja tämän luopumuksen persoonallinen edustaja, paavi, on totisesti Kristuksen ja hänen Kirkkonsa suurin vastustaja Kristuksen nimissä esiintyen. Yhtä varmaa kuin on, että kristillinen kirkko koostuu ihmisistä, jotka Pyhän Hengen vaikutuksesta uskovat, että heillä ilman omia tekojaan, yksin Kristuksen ansiosta, on armollinen Jumala, yhtä varmaa on, että paavi julistaa Kristuksen nimissä koko Kristuksen kirkon pannaan ja on jatkuvasti toimessa hävittääkseen sen, mikäli mahdollista, esimerkiksi saattaakseen luopumukseen Kristuksesta ne lapset, jotka hänen alaisinaan pyhän kasteen kautta ovat tulleet kristillisen kirkon jäseniksi, ja johtaakseen heidät luottamaan omiin tekoihin.
   Toiseksi paavikunta ei ole kristillisen kirkon ulkopuolella, vaan sen omassa piirissä, koska sen alaisina on monia Kirkon jäseniä, ennen kaikkea kastetut lapset, ja lisäksi vielä <<<0560>>> myös aikuisia, jotka harhauttavasta ympäristöstä huolimatta evankeliumin kautta, joka siellä täällä pääsee kuuluville, panevat luottamuksensa yksin Kristuksen ansioon (vrt. Luther, St. L. XVII, 2191; W.A. 26, 147 s.). Edelleen on yleisesti tunnettu tosiasia, ettei paavi halua olla kenenkään alainen, vaan kaikkein korkein Kirkossa ja maailmassa. Huolimatta siitä, että hän kiroaa ja hävittää ainoan autuuden tien, hän kuitenkin väittää, että ainoastaan ne ihmiset voivat pelastua, jotka ovat hänelle kuuliaisia. Hän muuttelee Jumalan sanaa ja käskyjä niin kuin häntä haluttaa, hän tahtoo tuomita, mutta ei salli, että häntä itseään kukaan tuomitsee, vieläpä hän vaatii, että hänet tunnustetaan erehtymättömäksi. Edelleen paavi vaatii, että hänen tunnustetaan olevan kaikkien maallisten esivaltojen yläpuolella ja vaatii näitä maallisina esivaltoina tunnustamaan hänen yliherruutensa ja palvelemaan hänen valtakuntaansa. Samoin on yleisesti tunnettua, että paavikunta on ennenkin ottanut ja yhä ottaa tuekseen kaikenlaisia valheellisia voimatekoja, merkkejä ja ihmeitä. Luther on oikeassa huomauttaessaan siitä, että se valta, jota paavikunta osoittaa, saa selityksensä vain Perkeleen vaikutuksesta. Se ei ole ainoastaan Jumalan sanan, vaan kaiken järjenkin vastainen. Kukaan ei sitä rakasta, eivät edes sen omat kannattajatkaan; kaikkialla vallitsee pelko sen petoksen ja vankeuden johdosta, mitä aiheuttavat näennäinen hurskaus, valheelliset merkit ja ihmeet. (Vrt. St. L. XVIII, 1529; W.A. 7, 750 s.) Kieltää ei myöskään voi sitä, että paavikunta on pysynyt voimassa tähän päivään asti, vieläpä samana pysyen, jos kohta sen varhempi rajaton herruus maailmassa ja kirkossa onkin uskonpuhdistuksen johdosta rauennut. Sen vuoksi sanookin luterilainen tunnustus aivan oikein: »Paavin ja hänen kannattajiensa valtakuntaan sopivat täysin vastakristuksen tuntomerkit» (M. 336, 39 ss.; suom. 278); ja: »Tämä opinkohta osoittaa väkevästi, että paavi on varsinainen Antikristus» (M. 308, 10; suom. 265).
   Tämän asian esittää selvästi myös Philippi kirjoittaessaan: »Kohta kohdalta voidaan paavikunnassa havaita ne tuntomerkit, jotka Raamattu Antikristuksesta sanoo. Siinä ei vallitse ainoastaan luopumus ja väärä oppi yleisesti, vaan myös ihmisen korottautuminen Jumalan temppeliin Jumalan sijaan (ajateltakoon vain kumpaakin viimeisintä dogmia, immaculata conceptiota ja oppia paavin erehtymättömyydestä); siinä on vallalla ihmisen arvovalta pyhän Raamatun arvovallan sijasta, ihmisvanhurskaus Jeesuksen Kristuksen vanhurskauden sijasta; siellä korotetaan ihmiskäskyt Jumalan käskyjen yläpuolelle; raamatunkohtia, jotka tarkoittavat Kristusta (esim: Jes. 28:16; Ps. 72:11; Matt. 28:18; Ilm. 5:5), sovelletaan ihmiseen, paaviin; vieläpä siinä tietty ihminen käyttelee korkeinta valtaa, ei ainoastaan maan päällä, vaan anteita antamalla, vainajien kanonisointia ja transsubstantiaatiota ym. suorittamalla myös taivaassa; siinä väittää tietty ihminen olevansa iure divino kaiken hengellisen ja maallisen vallan yksinomainen haltija maan päällä, niin että hän pettämättömässä vallantäyteydessään ei ainoastaan tahdo antaa määräyksiä jumalanpalveluksista ja julistaa uskonkohtia, vaan vieläpä panna pelastuksenkin riippuvaksi uskosta hänen jumalalliseen arvovaltaansa; siellä halveksitaan Jumalan säätämää avioliittoa (selibaatti); siellä himoitaan maailmanherruutta, liehakoidaan maallista valtaa, käytetään sitä hyväksi itsekkäiden tarkoitusperien saavuttamiseksi ja pannaan epäpyhät välineet palvelemaan näennäisesti pyhiä tarkoitusperiä; siellä on virrannut marttyyrien veri; siellä saadaan nähdä valheellisia merkkejä ja ihmeitä (ajateltakoon vain Louise Lateauta, Lourdesia ja Marpingeniä, ihmeitätekeviä Marian ja pyhäinkuvia) jne. jne. Nämä kaikki ovat niin leimaa-antavia piirteitä, ettemme voi olla väittämättä: paavi on Antikristus.» <<<0561>>> (Lehre vom Antichrist, 5, 67.)
   Joku saattaa nyt huomauttaa tähän, että 2. Tess. 2 ennustettu Antikristus on tietty yksityinen henkilö. Tähän voidaan vastata, että se, mitä kyseisessä raamatunkohdassa sanotaan, viittaa pidempään aikaan kuin ihmisikä kestää. Laittomuuden salaisuus on vaikuttamassa jo apostolin aikana, mutta tietty este pidättää sitä kehkeytymästä julkiseksi; tämän esteen on ensin poistuttava. Sitten seuraa Antikristuksen ilmaantuminen sekä hänen lopullinen tuhonsa Kristuksen ilmestyessä tuomiolle. Pidempää ajanjaksoa on myös ajateltava sen johdosta, että Antikristus rakentaa ja ylläpitää valtakuntaansa monin valheellisin voimateoin, merkein ja ihmein ja johtaa joukoittain jumalattomuuteen niitä, jotka joutuvat kadotukseen. Syystä Philippi sanookin: »Ei voida esittää eksegeettisesti huonommin perusteltua ja mielivaltaisempaa väitettä kuin että 2. Tess. 2:3 - 4 voisi tarkoittaa vain jotakuta konkreettista yksityistä henkilöä» (Dogm. VI, 181; ennen häntä sanoi jo Buddeus: Quae de antichristo 2 Thess. 2, 3 sqq. referuntur, ita comparata sunt, ut nec ab uno homine, nec eo temporis spatio, quod unius hominis aetati respondet, peragi queant; Inst. theol. dogm., s. 1223 [Se, mitä Antikristuksesta 2. Tess. 2:3 ss. kerrotaan, on sillä tavoin laadittu, ettei sitä voi toimeenpanna yksi ainoa ihminen eikä se voi myöskään tapahtua sellaisen ajanjakson kuluessa, joka vastaa yhtä ihmisikää]).
   Vielä on sitä tunnustuksen lausumaa vastaan, että 2. Tess. 2 ennustettu Antikristus on paavikunnassa täysin kehkeytyneenä havaittavissamme, väitetty, että kysymys Antikristuksesta on historiallinen ja ettei siihen näin ollen voida antaa vastausta, johon liittyisi uskonvarmuus. Tämä huomautus perustuu väitteeseen, jota huomautuksen tekijät eivät itsekään voi eivätkä tahdo puoltaa. Se seikka, että Kristus on ilmestynyt nasaretilaisessa Jeesuksessa, oli juutalaisille Kristuksen aikoihin myöskin »historiallinen» kysymys. Mutta aivan samoin kuin juutalaisten oli mahdollista Raamatun sekä Kristuksen puheitten ja tekojen nojalla uskonvarmuudella päästä selville siitä, että nasaretilaisessa Jeesuksessa oli ilmestynyt »Kristus», on meidänkin mahdollista Raamatun sekä paavikunnan puheitten ja tekojen nojalla päästä selville siitä, että paavikunnassa on selvästi meidän nähtävissämme »Antikristus». Spener sanoo: ». . . siis täytyykin paavin olla Antikristus, koska häneen soveltuu tämä kaikki eikä toisaalta voida osoittaa, että se, mitä Raamattu Antikristuksesta sanoo, pitäisi paikkansa jostakusta muusta» (Gerechter Eifer wider d. Antichristl. Papsttum, 1714, s. 39 s.).
   Rooman kirkon kannalta ei voida muuta ajatellakaan, kuin että he kiistävät väitteen: papam esse ipsum verum antichristum (paavi on ilmetty Antikristus). Kuitenkin myös uudemmat protestanttiset teologit, luterilaisetkin, kieltävät melkein yksimielisesti sen, että paavi on Antikristus. Tämä johtuu siitä, että he kieltäessään sola gratian (synergismi) ja omaksuessaan »liberaalin» kannan Raamattuun nähden (inspiraation kieltäminen) eivät käsitä, 1. kuinka hirvittävä asia vanhurskautusopin hävittäminen ja kiroaminen on ja 2. kuinka hirvittävä asia on, että paavi hävittää Jumalan sanan arvovallan ja samalla myös Kristuksen arvovallan asettaen sen sijaan oman arvovaltansa, ja tekee kaiken tämän Kristuksen nimissä ja näennäisesti suuressa pyhyydessä. Voidaan viitata siihen, että paavikunta sentään vielä tunnustautuu kristinopin pääuskonkohtiin, kuten esimerkiksi Pyhään Kolminaisuuteen ja Kristuksen jumalinhimilliseen persoonaan. Tähän on sanottava, ettei kukaan pelastu näiden pääuskonkohtien kautta, jos samalla oppi vanhurskautuksesta kielletään ja kirotaan. Jos oppi vanhurskautuksesta puuttuu, ovat kaikki muut opit vain tyhjä <<<0562>>> kuori (Luther, St. L. VIII, 629 ss.; W.A. 46, 20 ss.). Se että paavikunta vielä tunnustautuu noihin pääuskonkohtiin, kuuluu siihen ulkonaiseen kaunistukseen, jolla se yrittää verhota luopumuksensa kristillisestä opista. Se väite taas, että monet paavitkin ovat olleet persoonallisesti kunniallisia, jopa hurskaita miehiä, ei perustu kristilliseen asiain arviointiin. Paavien hurskaudesta ei voi olla puhetta, koskapa »hurskaatkin» heidän joukossaan ovat sellaisen järjestelmän huipulla, joka heidän johtamanaan toimii kristillisen vanhurskautusopin, toisin sanoen kristillisen uskon, poistamiseksi ja kiroamiseksi. Luther sanoo: »Paavikunta on sellainen ruhtinaskunta, joka hävittää uskon ja evankeliumin» (St. L. XVIII, 1530; W.A. 7, 752). Jos yksityiset paavit ovatkin olleet yhteiskunnallisessa mielessä kunniallisia, kuuluu tämäkin siihen ulkonaiseen kaunistukseen, jolla Antikristuksen sisäistä, hengellistä kauhistusta verhotaan. Kaikki 2. Tess. 2 mainitut tuntomerkit sopivat kaikkiin paaveihin.
   Joh. Adam Osiander on varsin oikeassa huomauttaessaan: »Merkillepantavaa on, ettei Antikristuksen olemus ole persoonallisessa nuhteettomuudessa tai jumalattomuudessa, vaan viran laadussa. Kuitenkaan ei ole ollut ainotakaan paavia, olipa hän kuinka mones ja kuinka nuhteeton hyvänsä, joka ei väittäisi olevansa kirkon yleinen päämies, joka ei esiintyisi hengellisten ja maallisten asioitten määrääjänä eikä hyväksyisi Tridentin kirkolliskokouksen langettamia kiroustuomioita, olkoon että hän poliittisista syistä aika ajoin pidättyisikin murhista ja hirmuhallituksesta» (Colleg. theol. VIII, 162). Luther on ilmaissut saman asian vielä selvemmin selittäessään, ettei paaviudessa ole kysymys paavin, vaan paavikunnan jumalattomuudesta. Hän sanoo: »Aivan toisin on laita sen ruhtinaskunnan, jota paavi hallitsee, kuin kaikkien muiden ruhtinaskuntien, mitä maailmassa on. Olkoot nämä hyviä tai huonoja, ei niistä ole vahinkoa, jos niitä voidaan kärsiä. Mutta paavikunta on sellainen ruhtinaskunta, joka hävittää uskon ja evankeliumin.... Sen vuoksi ei moite kohdistu ruhtinaan jumalattomuuteen, vaan ruhtinaskunnan, se kun on sellainen, ettei sitä mitenkään saata hallita hurskas, nuhteeton ruhtinas, vaan ainoastaan se, joka on Kristuksen vastustaja.» (St. L. XVIII, 1530; W.A. 7, 752.)
   On myönnettävä, ettei oppi siitä, että paavi on Antikristus, kuulu kristinopin perususkonkohtiin. Emmehän ole kristittyjä Antikristuksen, vaan yksinomaan Kristuksen tuntemuksen kautta. Toisaalta on myös sekä ennen että jälkeen Antikristuksen ilmaantumisen ollut monia vilpittömiä kristittyjä, jotka eivät ole olleet selvillä siitä, että paavi on Antikristus. Kuitenkin on pidettävä teologiassa heikkona jokaista kristillisen kirkon opettajaa, joka ei käsitä 2. Tess. 2 ennustetun antikristuksen ilmenevän juuri paaviudessa, vaikka tunteekin paavikunnan historiallisena ilmiönä. Yleisesti ovat luterilaiset opettajamme lisäksi korostaneet sitä, että myös profeetta Daniel ja Johanneksen Ilmestys kuvaavat paavin Antikristukseksi, josta 2. Tess. 2 ennustaa.